Kävin Taimin kanssa retkeilemässä tunturissa vappu lauantaina. Äitiysloma päätty ja vanhetakin piti taas vuodella, joten tuntu et nyt on kyllä päästävä ihan ilman muita kaksjalkasia jonnekin, joten suuntasimme autolla tutusti Kesänkijärven parkkipaikalle. Matkaan ei tullu muuta kameraa kuin kännykkä, mutta jotain kuvia sain silläkin otettua. Alkumatka meni tallustellessa välillä kuivalla polulla, välillä lumisella. Joku hurja istu vielä pilkillä, vaikka järvellä oli pilkkijän lähellä monia sulia paikkoja.

Ennen Pirunkurun nousua nappasin vähän Tuplaa ja mehua ja sitten eikun kipuamaan. Alkumatka meni vauhdikkaasti, Taimi intoili myyristä (joita täällä on ihan hirveesti joka paikassa) ja kolmea poroakin kohtaan piti vähän intoa osottaa. Kun nousu jyrkkeni ja kivikon piti alkaa, alkoikin lumi, joka teki noususta tosi mukavan. Kesällä kivillä saa tasapainoilla ihan tosissaan ja varoa ettei kaadu tai saa kenkää kivien koloon jumiin.

Nyt sai tallustella puhtaalla lumella, joka ei juuri missään upottanu. Ja aurinko lämmitti selkää ihan kiitettävästi, Taimi kävi makuulla kerran jos toisenkin ja haukkoi lunta suuhunsa. Ylös päästyämme oli maisemat joka suuntaan erilaiset.

Aika kesäistä vai mitä?

Vielä melkosen talvista päin vastaisella puolella polkua.

Ja näiden välissä siltä ja väliltä. Taustalla Ylläksen rinteillä näkyi aikamoinen joukko pieniä pisteitä tulemassa laskettelurinteitä alas. Sitten iski tajuntaa, et miks en ottanu reppuun roikkumaan liukuria. Ja liukurin mukana olo alko tuntua sitä järkevämmältä, mitä pidemmälle mentiin. Vaikka lumi ylhäällä kanto tai sitten pysty menemään sulissa paikoissa, niin alaspäin kohti Tahkokurun laavua lunta riitti joka paikassa ja liukurilla ois parissa minuutissa laskettu Taimin kaa taukopaikalle. Ja kun lumi ei enää niin kantanukkaan joka askeleella, aloin kaivaa reppua, eikö siellä ois ees yhtä pientä muovikassia, jolla ois päässy laskemaan. Mutta turhaan kaivoin, ei ollu mitään laskuvälinettä matkassa. Kaikkein inhottavinta oli, kun jalka uppos reilusti, paino meni eteenpäin, hangen reuna osu polvien alapuolelle ja kipu vihlaisi oikean polven alustaa, jonka loukkasin kevät liukkailla kaatuessani. Mutta sisulla ja sauvoihin painoa pistämällä pääsimme suht mukavasti eteenpäin. Taimi tietysti huomattavasti helpommin ja välillä jo turhautuneenakin se käänty kattomaan, että miks se emäntä rypee tuolla hangessa. Sitten yhtäkkiä edessä olikin aivan kuin aurattu kaista.

Sitten yhtäkkiä edessä olikin aivan kuin aurattu kaista. Taimikin ihmeissään päätään puistaa, kun käännyin kattomaan että ihan oikeesti se kaista vaan jatkuu rinnettä ylös. Tätä riemua ei kauan kestäny alaspäin, mutta sitten jo tulikin vieno savun tuoksu nenään. Ja toden totta, laavulla oli joku muukin tänään käyny, koska yks kalikka vielä nuotiossa savus, sen verran, ettei tarvinnu alkaa tulia alusta asti tekemään.

Ei muuta kun takki naulaan roikkumaan, eväät esille ja kesäisen lämpimästä auringosta nauttimaan! Taimi otti tauon rennosti loikoilemalla lumella ja nuuskuttamalla mitä kaikkee mie nuotiolla halsterilla lämmitin. Kylläpä maistu hyvälle kuuman kaakaon ja raikkaan veden kanssa. Välillä kun tuulikin hiljeni, ei kuulunu kerrassaan muuta kuin nuotiosta liekkien lepatus, ei edes lintujen ääniä ollu rinteessä. Sitten paikalle pyrähti urpiaispariskunta ja pian kuukkelikin tuli evästä kyselemään. 

Takas autolle oli tarkotus palata suoraan tunturin rinnettä myöten, mutta lunta oli niin paljon, että suosiolla kävelimme hiihtoladun pohjaa, jossa ois voinu vaikka vielä suksillakin mennä. Latu menee parin pienen jängän poikki ja en voinu olla pysähtymättä karpaloita poimimaan, mättäät oli niitä aivan punasenaan. Iida sai näin makoisat tuliaiset, sekun tykkää tosi paljon ylivuotisista puolukoista ja karpaloista.

Lisäänpä tähän lopuksi vielä nautinnollisen retkievästely kuvan Iidasta Konijänkän kotieläinpihan match show:sta, josta oli juttua aiemmin.