Tänä viikonloppuna on Ylläksellä vietetty kauden avajaisia alamäkipotkukelkkailun sm-kisoineen kaikkineen. Tällä kertaa osallistuminen kisaan jäi väliin, mutta yleisö arvonnassa arpaonni suosi Artoa ja palkintona ollut sininen esla potkuri nököttää ikkunan alla pihalla. Keväällä arpaonni potkaisi Annea ja Iidaa ja saimme luontokeskus Kellokkaaseen kausikortit, joten pitänee jatkossakin osallistua arvontoihin, kun voittoputki on päällä.

Lunta on tullu mukavasti lisää ja pakkastakin on pidelly, joten Iidaa on saanu päiväunille pihalle pukea ihan kunnolla lampaantaljojen väliin ja koirat on saaneet lötköillä sisällä päivin ja öin.

Ja se ehkä odotetuin uutinen: Mökön massu on pinkeenä ja paisuu päivä päivältä lisää. Ruokahalu on hirmuinen normaaliin nirsoiluun verrattuna ja muutenkin käytöksessä on havaittavissa selviä merkkejä siitä, että pentuja on tulossa.

Taimi ja Mökö aiheuttivat sydämen tykytyksiä eilen. Olin pihalla lumitöissä ja tytöt olivat mukana, Mökö enimmäkseen istuskeli kuistilla ja odotti sisälle pääsyä (pakkasta oli 25) ja Taimi touhuili pihalla oravan jälkiä nuuskien. Yks kaks huomasin, et tytöt on joen vastarannalla, joki ei ole vielä ihan joka kohdasta jäässä. Lumikola jäi niille sijoilleen, kun juoksin parkkipaikalta rantaan päin ja huusin tyttöjä takas. Lähtivätkin heti tulemaan, mutta kadotin tytöt hetkeksi näkyvistä kun menin saunamökin vieritse ja sitten tyttöjä ei näkyny missään. Juoksin rinteen alas rantaan kutsuen tyttöjä, jäällä näkyi molempian meno ja tulo jäljet ja ketun jälkijono sulien kohtien välissä, mutta tyttöjä ei missään. Huusin ja huusin ja huusin.. aika tuntu pysähtyneen.. huusin ja huusin ja huusin.. sitten näin Taimin juoksevan alavirrasta päin kotia kohti jäätä pitkin, mutta Mököä ei näy. Hetki vielä huutoa ja sitten Mökö juoksee samasta suunnasta rantaa pitkin. Mikä helpotuksen huokaus..