Tiistaina 3 tammikuuta ajelin Iidan ja Pietan kanssa Rovaniemelle Taigan perheen luokse. Samana iltana kävimme hakemassa Aldaronin eli Nallen 70 km:n päästä sulhomatkalle Taigan luokse.

Nalle oli kuin kotonaan ja osoitti kuinka ihana ja lempeä uros voi olla. Taiga ja Nalle leikkivät ja peuhasivat ulkona tarhassa ja välillä sisällä kävivät keräämässä voimia nukkuen melkein selät vastakkain. Mutta niin lempeä Nalle oli, ettei se tohtinut niin tulisesti rakastua, että olisi astunut Taigan. 

Torstai-iltana teimme ratkaisun tuntien netti tutkimusten ja puhelin soittojen jälkeen, että yritämme vielä toista urosta. Taiga oli vielä selvästi halukas, juoksun alkamisesta oli kulunut 15 päivää. Tällä kertaa valinta osui varmaksi astujaksi tiedettyyn Cantavia Kodinonneen eli Nuukiin. Lisäksi Nuukilla on jo sen ikäisiä pentuja, että niitä on terveystarkastuksissa terveiksi todettu ja Taiga Nuuk yhdistelmän sukusiitos prosentti kahdeksassa sukupolvessa on vain 0,81 %. Tässä linkki yhdistelmään koiranetissä  http://jalostus.kennelliitto.fi/frmSukutaulu.aspx?RekNoI=FIN46460%2F06&RekNoE=FI12341%2F09&Sukupolvet=4 

Niinpä alunperin Kainuuseen suuntautuva astutusreissu toteutui, koska Nuuk asustelee Suomussalmella. Yksitoista tuntia meillä loppiais perjantaina reissussa kaikkiaan meni ja Nuuk hoiteli homman mallikkaasti. Sen verran olin Taigalle henkisenä tukena, että rapsuttelin sitä leuan alta ja kiinni jäätyään rauhoittelimme Pirjon kanssa koiria yhdessä. Heidin piti hoidella valokuvien otto, mutta oli omien sanojensa mukaan niin jännittynyt, että sai vain yhden kuvan otetuksi. Onneksi Nuukista löytyy kuvia Katajavaaran kennelin sivuilta http://www.katajavaaran.net/15

Taiga on ollut astutuksen jälkeen entistäkin hellyyden kipeämpi, joten toiveikkaina odotamme maaliskuun alkua. Vilma täyttää 7.3 16 vuotta, joten olisipa iloinen synttärilahja jos samoihin aikoihin Vilmasta tulisi isoisomummo ja meillä olis viis sukupolvea koiria yhtä aikaa.

Heidi päivittelee ahkerasti Taigan kuulumisia tänne omaan blogiinsa  http://karvakoipelit.blogspot.com/

 Vaikken kyllä ihan heti ymmärrä onko silläkin joku tarkoitus, että jouluviikolla sairastuin myyräkuumeeseen ja on tuo joulun tunnelma ollu vähän kadoksissa.. 

Mutta sillä oli kyllä ainakin tarkoitus, ettei Taigan juoksu alkanu syyskuussa niinkuin ootettiin. Eikä lokakuussa, eikä marraskuussa eikä tuntunu alkavan vielä joulukuussakaan! Sain joulua edeltävällä viikolla tiedon Taigan sulhaseksi valitun Lumikummun Lapinleimun eli Ruskan omistajalta, että Ruska oli käyny silmätarkastuksessa ja sieltä oli löytyny epäily HC:stä. Uusinta tarkastus on kesällä ja toivotaan, että Ruskalta ei sillon mitään löydy. Mutta tässä siis tuli tarkoitus, miksi Taiga ei juoksua ollu alottanu, fiksu koira kaikinpuolin!

Mutta Taigan sulhassuunnitelmat lensi kuitenkin roskakoppaan, koska juoksuhan voisi alkaa koska tahansa. Niinpä istuin netissä kaikki vähät hetket mitkä ehdin kaikkien kotitöitten ja töissäkäynnin lomassa. Ja löysinpäs Taigalla uuden sulhasen, nuoren uroksen läheltä Rovaniemeä. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota kauniiseen ilmeeseen ja jotenkin kuvissa näyttävään vanhantyyliseen olemukseen, taittokorvat toi lisäplussaa, A-lonkat (kuvattu jo vuoden ikäisenä) tieten myös ja vaikken kauheasti anna painoarvoa näyttelyille, niin sieltäkin oli tullu ERI- ja EH-tulokset. Sukusiitosprosentti kaheksassa sukupolvessa on vain 1,73. Luonteesta oli kirjotettu kehusanoja, kaikki vaikutti hyvältä. Otin yhteyttä jalostustoimikuntaan, uroksen lähisuvussa ei ollut epilepsiakoiria. Soitto uroksen omistajalle ja päätös oli tehty. Ajattelin käydä kattomassa Nallen vielä luonnossa, mutta sen verran hyvältä se vaikutti, että tuskin päätökseen enää muutosta tulisi.

Taigan sulhanen on siis Aldaron, kotoisammin Nalle. Tässä linkki yhdistelmään koiranettiin:  http://jalostus.kennelliitto.fi/frmSukutaulu.aspx?RekNoI=FI31631%2F09&RekNoE=FI12341%2F09&Sukupolvet=4

Ilmotin Heidille asiasta 21.12 illalla ja 23.12 aamulla Heidi soitti innoissaan, että Taigan juoksu alko!!! Olin tuolloin kovassa kuumeessa, mutta tämän uutisen kuumeen pehmittämä pääni sisäisti heti. Nyt vain jännätään sitä, toivunko tästä taudista niin, että uskallan lähteä heti uuden vuoden jälkeen ajamaan kohti Rovaniemeä, vai saako Heidi hoidella astutuskuviot ilman minua. Luotan täysin Heidiin ja Taigaan, että homma kyllä sujuu, vaikken ite paikalle selviäisikään.

Eiköhän tämäkin blogi muutu taas vähän useammin päivittyväksi, kunhan saadaan pennutushommat etenemään ja laitanpa tähänkin vielä linkin Taigan blogiin, koska sinnekin varmasti tulee lukemista kaikille kiinnostuneille  http://karvakoipelit.blogspot.com/

 Joo, niinhän miun piti tänne saada jotain vaelluksesta kirjotettua, mutta kuinka ollakaan olen vaan itekin käyny täällä http://suakkuna.vuodatus.net/blog/3002370/kasivarren-kalottireitilla-ja-poropoluilla/  Kirstin blogissa muistelemassa reissun kulkua. No, pitää nyt sen verran sanoa näin talven jo kolkutellessa nurkan takana (sais jo muuten lunta tulla!), et oli meillä hieno, mutta rankka reissu. Kyllä tuli monesti ikävä Koilliskairan ja Paras-Pältsan kivettömiä nummipolkuja, kun keikuimme painavine rinkkoinemme enemmän ja vähemmän kivisiä polkuja menemään. Säät suosi reissua loistavasti ja ainoana nummipäivänä Kuonjarilta Meekolle aurinko paisto niin kovin, että naamahan siinä suorastaan kärventy.

Talven odotus on jo niin pitkällä, että pääsimme eilen poroerotuksia kattelemaan Karkulaisen aidalle Iidan ja Pietan kanssa. Tai siis Pieta nukku vaunuissa koko ajan, se pääs vaan kattelee poron ja nuotion tuoksusia unia. Iida sitä vastoin roikku aidan reunalla Aapon kanssa niin, että miun ja Niinan piti välillä haalarin lahkeesta niitä nykiä alemmas. Iida taas ilmotti haluavansa kirnuun ottamaan poroja sarvista kiinni, niin kun Anne-Mari ja Ahtikin teki. Lupasin, et sit pääsee kun isoks kasvaa, mut Ahti sanokin et tuu talvella kylään, niin otetaan sit yhessä poroja sarvista kiinni.

Ja se kaiken kovin odotus vaan jatkuu eli Taigan juoksu. Neitillä on aina ollu syyskuussa juoksu ja nyt kohta eletään jo marraskuuta, eikä juoksua kuulu. Heidi laittelee viestiä et nyt sillä ei oo korvia ollenkaan ja nyt se on ärtyny ja nyt se nuolee itteään enemmän jne eli kaikki oireet on kyllä ilmassa, mutta ite juoksu ei vaan oo alkanu. Mutta eipä tässä auta muu kun oottaa. Kenties taloon tullu pentu Jojo (Ikuisesti Aika Kone) on myös saattanu vaikuttaa juoksun alkamiseen. Jos Taiga vaikka miettii, et eihän tässä tarttee ite alkaa pentuja tekemäänkään, kun pentu tuli taloon ihan ilman juoksuakin. Mutta suunnitelmat on siis pysyny edelleen samana, auto suunnataan kohti Paltamoa, sit kun sen aika tulee. Sillä välin voitte käydä Taigan ja kumppaneiden kuulumisia lukemassa täällä  http://karvakoipelit.blogspot.com/  Heidin blogissa.

 Tiistaina pitäs suunnata auton keula täältä Kainuusta kohti Kilpisjärveä kera Sirpan, Kirstin ja yhen koiran. Niin ja tietysti ylipakatut rinkat ja kymmenet pienet nyssäkätkin pitäs mukaan muistaa ottaa. Kovasti oon aatellu ottaa Mökön mukaan, mutta mielessä on pyöriny, että lähtiskö kuiten Kumma matkaan. Mökö on kyllä jo pari päivää totutellu repun kantoon, mutta silti Kummalle tekis tosi hyvää tuollanen viikon mittanen liikuntasuoritus. Toisaalta sillä on hirvee karvanlähtö ja kun sääennusteet näyttää aika sateista viikkoa (toivottavasti ennusteet on pielessä), niin Kumman kastuessa voin vaan kuvitella kuinka märkä ja karvanen teltta ois aamusin. Mökön turkki kun kuivaa hetkessä, eikä se juuri märkänäkään tunnu märältä. No, tässä on vielä pari päivää aikaa miettiä. Toivotaan kuiten, että ruskaa olis jo edes hieman näkyvissä, ainakin Ylläkselle jäi jo jokunen keltalehtinen koivu ja punertavia mustikanvarpuja, kun viime viikolla sieltä tänne etelämpään lähettiin.

Eilen kävin kattomassa toisenlaista ruskaa eli Taigan sulhasta Lumikummum Lapinleimu Ruskaa. Kuvia ei valitettavasti ole laittaa, kun kamera on Artolla Rukalla ja kännykällä otettuja en saa täällä siirrettyä koneelle. Kivaltahan se poitsu näytti, ihanat korvat, jykevä luusto, kevyt liike ja tiheä, saksittu turkki. Turkkia on niin paljon, että Ruska oli joutunu helteisen kesän kunniaksi hieman parturiin. Eihän tässä luultavasti ole enää kuin puoli toista kuukautta, kun päästään Heidin ja Taigan kanssa riijuureissulle tänne Paltamoon.

Kun palaamme vaellukselta, kuvia ja juttua tulee Kirstin blogiin ihailtavaksi http://suakkuna.vuodatus.net/. Jotain juttua kirjoitan toki tännekin, mutta kameraa en aio mukaan ottaa, luotan jälleen Kirstin mainioihin kuvaustaitoihin.

Sijoitusnarttuni Karvapallon Tulen Tuijottaja eli Taiga on jo kasvanu pian kolmivuotiaaksi hyvin käyttäytyväksi komistukseksi. Heidi kävi juhannuksena ja viime viikonloppuna kehässä Taigan kanssa, molemmista näyttelyistä tuloksena oli ERI ja Kittilästä tuli vielä SA. Molemmilta tuomareilta tuli kovasti kehuja, ainut asia mistä tuli vähän moitetta oli karva, jota saisi olla enemmän. Mutta pääasia se, mitä karvan sisällä on Taigan blogista voitte käydä lukemassa tarkemmat arvostelut, kattomassa kuvia ja muutakin juttua Heidin koirista http://karvakoipelit.blogspot.com/

Uroksen valinta tuottikin sitten vähän enemmän päänvaivaa ja monta hyvää urosta piti hylätä, kasvateillani ilmenneiden epilepsiakohtausten takia (niistä enemmän edellisessä kirjotuksessa). Mutta kun hylkäsin pohjosen koirat, ei sitten tarvinnukkaan mennä Kainuuta kauemmas, kun Paltamosta löyty kaikin puolin sopiva uros Lumikummun Lapinleimu eli Ruska. TaigaRuska yhdistemälle on myös jalostustoimikunnan suositus ja tässä linkki koiranet:n kyseiselle yhdistelmälle http://jalostus.kennelliitto.fi/frmSukutaulu.aspx?RekNoI=FIN13605/08&ReknoE=FI12341/09. Sukusiitosprosentti 8:ssa sukupolvessa on 1.04%. Ruskaa käyn moikkaamassa parin viikon päästä, kunhan lähetään käymään Paltamossa. Olen kuullu Ruskasta kovasti kehuja, niin sen omistajalta kuin kasvattajaltakin ja sitten pääsen ite toteamaan, mikä hurmuri siellä Taigaa odottaa.

Nyt ootellaan vaan sitten syyskuuta ja Taigan juoksua, astutus menee varmaankin lokakuun puolelle ja sitten joulukuuhun asti jännitetään tuottaako Kainuun reissu uusia Karvapalloja. Iida ainakin oottaa ihan hirveesti, että pääsee pentuja paijaamaan ja miusta tuntuu, että pentulaatikossa viihtyy Pietakin..

Kevään aikana sain tietää, että Mökön pennulla Karvapallon Kuun Kepposella eli Epulla on ollu muutamia epileptisiä kohtauksia. Aluksi pari ihan lievää ja sitten myöhemmin pari vähän pahempaa, mutta kohtauksia ei ole ollu niin jatkuvasti, että lääkitystä olis tarvinnu alottaa. Kohtaukset ovat olleet kevät aikaan, jolloin nartuilla on alkanu juoksut ja näin ollen vahva epäilys on, että Epun kiihtyvä hormonitoiminta on aiheuttanu kohtaukset. Tilannetta seurataan ja toivotaan, että kohtauksia ei enempää tulisi ja jos tulee, on Epun omistaja harkinnu Epun leikkauttamista, jonka toivotaan auttavan tilanteeseen.

Myös Vilman ja Kapun ensimmäisessä pentueessa syntyneellä Jesperillä on ollu epilepsiakohtauksia, joihin on aloitettu lääkitys ja joka on auttanu niin, että kohtauksia ei ole enää ollu. Jesperillä kohtaukset on alkaneet vasta 10-vuotiaana.

Ensimmäinen reaktio oli itellä tietenkin säikähdys, kun kahdella omien koirien jälkeläisellä on epilepsiaa ollu. Sitten alko selvitystyö kasvattien ja käyttämieni urosten osalta. Vilman emällä Netalla on myös ollu epilepsia eli jos epilepsia on näissä tapauksissa ollu perinnöllistä, on se tullu oletettavasti Vilman takaa. Jalostustoimikunnalta sain selvityksen kaikkien kasvattamieni pentueiden epilepsia riskistä ja jonkin verran epilepsia koiria taustalta löytyy, mutta ainakaan vielä ei uusia tapauksia ole ilmenny ja toivotaan, ettei tulekaan. Kaikkia epilepsia koiria ei tietenkään ole jalostustoimikunnankaan tiedossa, vain ne joista omistajat ovat ilmottaneet, mutta näillä olemassa olevilla tiedoilla nyt mennään kasvatustyössä eteenpäin.

Ja koska olen suunnitellu sijotusnartulleni Taigalle loppuvuodeksi pentuetta, olikin aika työn takana löytää uros, jolloin ei olisi suurta riskiä epilepsian eikä tietenkään muidenkaan sairauksien suhteen. Tästäpä asiasta kirjotan heti perään uuden otsikon alle..

 Puolitoista kuukautta hurahti reissussa Kainuussa ja Pohjos-Karjalassa, kotia palasimme kolmen koiran kanssa. Viimein vuosien jahkauksen jälkeen luovuimme Taimista, kun melkein niinkuin sattumalta löysimme sille uuden kodin. Taimi jäi tuttuun paikkaan Kainuuseen, paikkaan jossa on ennenkin ollut lapinkoira ja missä Taimi saa juosta uuden emäntänsä kanssa metässä ja olla ainoana koirana Aunen silmäteränä. Hyvillä mielin Taimin sinne jätimme, oikeastaan vasta kotia tultua tuli vähän outo olo, kun Taimi ei ole omalla paikallaan tarkkaavaisena kattomassa mitä pihassa tapahtuu ja koska pääsee meijän kanssa ulkohommia tekemään ja vapaana juoksemaan. Kävin kattomassa Taimia vielä lähtöä edeltävänä iltana ja jotenkin se oli levollisen olonen, eipähän tarttee enää stressata laumassa oloa ja saa itelleen kaiken huomion. 

Vilma kävi Outokummussa ollessamme eläinlääkärissä. Loppu keväästä alkanu yskiminen oli pikkuhiljaa pahentunu ja epäilyksenä tuli, että sydämessä olisi vajaatoimintaa ja nestettä kerääntyisi, näin Vilma porskuttaa nyt menemään sydän ja nesteen poisto lääkityksen avulla. Vauhti on hidastunu viime aikoina, mutta aina se on innolla lenkille lähössä ja tulee omaa vauhtiaan meijän muitten perässä.

Kainuun rastiviikollakin käväsimme, kelit meni loppuviikosta niin kuumaksi, että ihan kaikkia osakilpailuja ei menty, mutta tunnelma ja järjestelyt olivat hyvät. Ja mikä ihanuus oli itellä suunnistaa, kun ei tarttenu kantaa ketään mahan tai selänpuolella sai ihan yksin suunnistaa 

Kaiken kaikkiaan loma oli onnistunu, miun makuun välillä liian helteinen, Arton mielestä just hyvän lämmin, onneks uimaan pääsi useasti. Iida ja Pieta saivat touhuta ukin, mummon ja lukemattomien kavereiden kanssa. Ja kotia tultua helteet vaan jatkuu, kera ukkoskuurojen. Käytiin lauantaina Pajalassa markkinoilla ja meinas mennä markkinafiilis kaatosateeseen ja siitä jatkuneeseen jatkuvampaan sateeseen, mutta kun tarpeeksi jaksettiin oottaa, niin tulihan se aurinko esiin ja sitten se kuivas sateessa kastuneet kamppeet ja Iidakin pääsi vielä tivoliin nauttimaan erilaisista härveleistä.

Toiveissa olis myös Taigan sulhasen ratkeaminen tässä lähipäivinä, pidetään peukkuja että nyt löytyisi sopiva sulho..

 Muutama viikko sitten meillä kävi harvinaisia vieraita Pohjois-Karjalasta. Edellisestä vierailusta oli kulunu jo reilu kaks vuotta ja näin kaunis koira on Pöpöstä (Karvapallon Kipinän Iskijä) tullu.

Pöpön isäntä Teemu harrasti Aatun ja Väinön kanssa moottorikelkkailua ja mie kävin emännän eli Ellin kanssa naapurin issikoilla ratsastamassa. Sää oli mahtavan aurinkoinen ja lämmin ja molempien retken onnistu loistavasti. 

Pöpön koko perhe, Eevi nukkuu rattaissa auringolta suojassa. 

Pöpöstä on kasvanu rauhallinen ja kaikinpuolin mahtava maatilan koira, saa nähä innostuuko se paimennushommista, jos sitä siihen tarkotukseen joskus tarvitaan. Ja vuoden ikäselle Eeville Pöpö on se tosi tärkeä juttu, Eevi muistaa joka välissä sanoa painokkaasti Pöpö, olipa Pöpö näkyvissä tai ei.

Kävin Taimin kanssa retkeilemässä tunturissa vappu lauantaina. Äitiysloma päätty ja vanhetakin piti taas vuodella, joten tuntu et nyt on kyllä päästävä ihan ilman muita kaksjalkasia jonnekin, joten suuntasimme autolla tutusti Kesänkijärven parkkipaikalle. Matkaan ei tullu muuta kameraa kuin kännykkä, mutta jotain kuvia sain silläkin otettua. Alkumatka meni tallustellessa välillä kuivalla polulla, välillä lumisella. Joku hurja istu vielä pilkillä, vaikka järvellä oli pilkkijän lähellä monia sulia paikkoja.

Ennen Pirunkurun nousua nappasin vähän Tuplaa ja mehua ja sitten eikun kipuamaan. Alkumatka meni vauhdikkaasti, Taimi intoili myyristä (joita täällä on ihan hirveesti joka paikassa) ja kolmea poroakin kohtaan piti vähän intoa osottaa. Kun nousu jyrkkeni ja kivikon piti alkaa, alkoikin lumi, joka teki noususta tosi mukavan. Kesällä kivillä saa tasapainoilla ihan tosissaan ja varoa ettei kaadu tai saa kenkää kivien koloon jumiin.

Nyt sai tallustella puhtaalla lumella, joka ei juuri missään upottanu. Ja aurinko lämmitti selkää ihan kiitettävästi, Taimi kävi makuulla kerran jos toisenkin ja haukkoi lunta suuhunsa. Ylös päästyämme oli maisemat joka suuntaan erilaiset.

Aika kesäistä vai mitä?

Vielä melkosen talvista päin vastaisella puolella polkua.

Ja näiden välissä siltä ja väliltä. Taustalla Ylläksen rinteillä näkyi aikamoinen joukko pieniä pisteitä tulemassa laskettelurinteitä alas. Sitten iski tajuntaa, et miks en ottanu reppuun roikkumaan liukuria. Ja liukurin mukana olo alko tuntua sitä järkevämmältä, mitä pidemmälle mentiin. Vaikka lumi ylhäällä kanto tai sitten pysty menemään sulissa paikoissa, niin alaspäin kohti Tahkokurun laavua lunta riitti joka paikassa ja liukurilla ois parissa minuutissa laskettu Taimin kaa taukopaikalle. Ja kun lumi ei enää niin kantanukkaan joka askeleella, aloin kaivaa reppua, eikö siellä ois ees yhtä pientä muovikassia, jolla ois päässy laskemaan. Mutta turhaan kaivoin, ei ollu mitään laskuvälinettä matkassa. Kaikkein inhottavinta oli, kun jalka uppos reilusti, paino meni eteenpäin, hangen reuna osu polvien alapuolelle ja kipu vihlaisi oikean polven alustaa, jonka loukkasin kevät liukkailla kaatuessani. Mutta sisulla ja sauvoihin painoa pistämällä pääsimme suht mukavasti eteenpäin. Taimi tietysti huomattavasti helpommin ja välillä jo turhautuneenakin se käänty kattomaan, että miks se emäntä rypee tuolla hangessa. Sitten yhtäkkiä edessä olikin aivan kuin aurattu kaista.

Sitten yhtäkkiä edessä olikin aivan kuin aurattu kaista. Taimikin ihmeissään päätään puistaa, kun käännyin kattomaan että ihan oikeesti se kaista vaan jatkuu rinnettä ylös. Tätä riemua ei kauan kestäny alaspäin, mutta sitten jo tulikin vieno savun tuoksu nenään. Ja toden totta, laavulla oli joku muukin tänään käyny, koska yks kalikka vielä nuotiossa savus, sen verran, ettei tarvinnu alkaa tulia alusta asti tekemään.

Ei muuta kun takki naulaan roikkumaan, eväät esille ja kesäisen lämpimästä auringosta nauttimaan! Taimi otti tauon rennosti loikoilemalla lumella ja nuuskuttamalla mitä kaikkee mie nuotiolla halsterilla lämmitin. Kylläpä maistu hyvälle kuuman kaakaon ja raikkaan veden kanssa. Välillä kun tuulikin hiljeni, ei kuulunu kerrassaan muuta kuin nuotiosta liekkien lepatus, ei edes lintujen ääniä ollu rinteessä. Sitten paikalle pyrähti urpiaispariskunta ja pian kuukkelikin tuli evästä kyselemään. 

Takas autolle oli tarkotus palata suoraan tunturin rinnettä myöten, mutta lunta oli niin paljon, että suosiolla kävelimme hiihtoladun pohjaa, jossa ois voinu vaikka vielä suksillakin mennä. Latu menee parin pienen jängän poikki ja en voinu olla pysähtymättä karpaloita poimimaan, mättäät oli niitä aivan punasenaan. Iida sai näin makoisat tuliaiset, sekun tykkää tosi paljon ylivuotisista puolukoista ja karpaloista.

Lisäänpä tähän lopuksi vielä nautinnollisen retkievästely kuvan Iidasta Konijänkän kotieläinpihan match show:sta, josta oli juttua aiemmin.

 Aurinko paistaa niin lämpimästi, että on ilo kertoa mukavia terveystarkastus tuloksia. Sijoitusnarttuni Tulen Tuijottaja eli Taiga ja siskonsa Kipinän Iskijä eli Pöpö kävivät viime kuussa tarkastuttamassa itsensä ihan virallisesti ja tuloksena molemmilla lonkat A/A, silmät, polvet ja kyynärät ok. 

Taigalle onkin nyt sitten suunnitteilla pennut ensi syksyn juoksusta, uros asiaa ilmotellaan sitten vähän lähempänä :)

Sain viimein lisättyä kotivisujen kuvagalleriaan kuvia Vilmasta ja muistakin koiristamme ja taitaa siellä Iidakin vilahtaa jossain kuvassa, sinnepä olis linkki tässä https://picasaweb.google.com/karvapallonkennel/Vilma15V#

Iida käväisi sunnuntaina Vilman kanssa Konijänkän Kotieläinpihalla match show:ssa, ensimmäinen yhteinen kehään meno sujui hyvin, saivat punaisen nauhan. Jatko kehissä eivät sijottuneet, vaikka sekä Vilma että Iida saivatkin kovasti tuomarilta kehuja esiintymisestä ja Vilman perinteikkäästä lapinkoira olemuksesta.

Vilma on alkanut huolestuttavasti hoikistumaan ja muutenkin ryhti katoamaan. Luulin että Vilma syö ihan hyvin, kunnes vakoilin syömäpuuhia ja sain todeta, että se antaa puolet ruuastansa Kummalle. Eli nytpä alan taas vahtimaan tarkemmin, että Vilman kupin ruuat menee oikeaan osotteeseen. Poron lihaisat luut se kuitenkin syö ite ja niitä pitääkin nyt urakalla alkaa antamaan, etteivät ehdi mennä pahaksi, kun pakkaset on poissa.

Aurinko tosiaan paistaa lämpimästi ja leppoinen tuuli puhaltaa pyykit hetkessä kuivaksi, näinköhän lumet meinaa sulaa jo huhtikuussa pois..?